Hääkuvaus, mun askel ja toinen

Tehään tää kerta niin että mä kerron tässä nopeesti mun tarinaa siitä miten hitos oon ajautunut hääkuvauksen maailmaan. Jatkossa kirjoittelen tänne vielä enemmän kaikkea mistä voisit tykätä tietää ja lukea, jos vaikka oot vielä omaa hääkuvaajaa vailla tai muuten vaan tykkäät lukee ja kattella aiheeseen liittyviä tekstejä ja kuvia. Ja teoriassahan on mahdollista että tykkäät muuten vaan siitä miten ja mitä kirjoitan, mutta jätetään se sulle arvioitavaks. En keuli kun en osaa ees pyöräillä vielä.

Tarinan aika.

Olipa kerran työkaveri joka kysy että suostuisinko kuvaamaan hänen veljensä häät. “En.” Eivät kuulemma kaipaisi mitään ammattilaista tai varsinaisesti minkäänlaista osaajaa, mutta kuitenkin haluaisivat päivän kuvattavaksi. “En.”  Hitto, se oli ajatus olla häälahja häneltä. Joku joka kuvaa, hänen hankkimana ja maksamana. Jooko. Ehkä ees muutama kuva kun poseeraavat jonku kivan pusikon edessä ja sit pois?

“En.”

Nythän tilanne on muuttunut siihen että mä etsin niitä ihmisiä jotka ois niitä oikeita, aitoja ja kivoja ja joiden häät saisin valokuvata. Mun hääkuvaus ura annettiin tarjottimella, muistaakseni hopeisella ja otin sen vastaan sanomalla “en ota tätä hopeisella jalokivikoristellulla tarjottimella tarjoiltua mahtavaa mahdollisuutta vastaan.”

Torjuttavien asiakkaiden virta ei jatkossa ollut yhtä vuolas. Ei ees oikeestaan kevättulvainen oja. Tai mikään edes vähäisesti valuva juttu. Sain keskittyä rauhassa kuvaamaan käpyjä, kiviä ja aaltoja. Seesteistä ja sulavaa. Muutaman vuoden aikana muuttui asiat ja muutin keskelle kaupunkia. Muuton jälkeen uskalsin lähtee puun juurelta ison kerrostalon juurelle. Tarkennan heti että iso kerrostalo on ymmärrettävästi suhteellista koska tää tarina sijoittuu kuitenkin Poriin. Ei täällä lentokoneet kauheesti joudu tornitaloja kiertelemään.

Kaduilta etsin ja kaduilta löysin. Kulmia ja kujia. Erilaisia muotoja, valoja ja varjoja. Niitä kuvasin sieltä ja täältä. Varovasti kaukaa ettei kukaan näe ja joskus jopa niin että joku näki. Ujosti toki varmuuden vuoksi. Monista mun kuvista tykkäsin tosi paljon. Niistä vaan loppujen lopuksi jäi puuttumaan kaikki yllätyksellisyys. Kävyt on käpyjä ja kerostalot kerrostaloja. Pääsääntöisesti ovat mitä ovat. Mä kaipasin mun kuviin pikkuhiljaa jotain uutta. Jotain yllättävää, arvaamattomuutta ja sattumia. Ihmisiä.

Seuranneilla retkillä pakkasin kameran lisäks mukaan uudet silmät. Aloin katselemaan samoja katuja, kulmia ja kujia uudella tavalla. Mihin tässä maisemassa sopis ihminen tai kaks. Missä ne täydentäis maisemaa ja maisema niitä. Sommittelin ja sovittelin aika hiton monen (sadan) kilometrin ja tunnin (päivän) verran. Mulle tuli tietynlainen visio siitä mihin haluan mun kuvausta viedä ja miltä haluan mun kuvien näyttävän.

Yllättäviltä, aidoilta, minimalistisilta ja ihanhitonmintunhienoilta! Mä haluan että jokainen mun kuva olis oikeesti mietitty ja tehty. Ja silti hetkissä ja hetkistä. Mä haluaisin että mun kuvissa olis mahdollisimman vähän sen kaikista olennaisimman lisäksi. Ja mä haluan että mun kuvat on aidoista hetkistä.

Mun seuraava mahdollisuus valokuvata pyynnöstä tuli taas työkaverilta. Ei samalta ei, poltetut sillat ja kaivetut kuopat. Ylioppilasjuhlat olis kyseessä. Koko päivä. Paljon kuvia vieraista, bileistä, fiiliksistä ja kaikesta. Ehkä pari potrettia sankarista. Meetkö? “Äää” Meetkö? “Joo”.  Menin ja tykkäsin. Rakastin. Kaikkee ohikiitävää kaikkee ainutkertaista. Pelkkiä mahdollisuuksia ja loputtomia vaihtoehtoja. Rakastin.

Näiden kuvausten jälkeen ja seurauksena pääsin kuvaan sekä yhdet häät että yhdet hautajaiset. Nää kaks keissiä ei siis liity toisiinsa! Siinä olis liikaa käänteitä. Sain kuitenkin mahdollisuuden ja toisen,  palautetta ja IG-sydämiä. Hitto. Huomasin että tykkään tämmösten tilaisuuksien fiiliksestä, mahdollisuudesta tehdä jotain omaa ja erilaista ja jopa siitä ohuen ohuesta paineesta että on vaan pakko onnistua kerralla. Pakko osata.

Niin. Ei ihan Hollywoodspektaakkeli ollu tää tarina. Mut aika hyvä siirtymä kävyistä häihin. Mun siirtymä lyhyesti.

Kiitos kun suokahlasit tälle riville asti ja anteeks  tää äidinkielellinen suo johon peloitta ja uhista tietämättömänä mun hennosta tuuppauksesta astuit (putosit ja vajosit). Ens kerralla mulla on oikeeta asiaa. Luultavasti punainen lankakin on helpommin seurattavissa.